Kitharaphone

minestrone

Siisin alta löytyy aasinsilta joka yhdistää tuon sekundaetruskien kulinaarisen monumentin ja kitharaphoneen, tuon kanteleen pahan äitipuolen, topi toisiinsa. Siisi ei oikeasti tarkoita mitään; tässä yhteydessä sen käytöllä vain lykättiin sen myöntämistä, että joskus riimisanakirja on ingressinikkarin terävin taltta pakissa.
Kitharaphone eli ”kieli” voisi näin kansakuntamme juhlavuonna olla alahuulijuhlittu kansallisinstrumenttimme ja soida heleästi sadoissa osaavissa kätösissä pisin niemiä, notkoja ja saarelmia. Ikävä kyllä, tuon arvostetun aseman ansaitta anasti kantele, jonka ainoa vakavasti otettava etu verrattuna kitharaphoneseen on se, ettei sitä tarvitse soittaa epämukavasti seisaaltaan.
Kitharaphoneen alkumuotoina voidaan pitää antiikin sitraa ja vuoristodulsimeeriä. Poiketen edellistä on on soittimen kaikukoppa kuitenkin kitharaphoneessa korvattu torvella, joka on yleensä puuta tai peltiä. Torvea käytettäessä on soitin kanteletta huomattavasti kuuluvampi mutta vain rajatulla alueella torven edessä. Tätä puutetta on esimerkiksi Oriniemen ja Kulkkilan testaamissa superkitharaphoneissa koitettu paikata kasvattamalla torvien määrää jopa kuuteentoista. Kuitenkin jo kaksitorvinen malli oli soittomukavuudeltaan lähestulkoon kelvoton ja äänen sähköinen vahvistaminen lie soittimen tulevaisuutta ajatellen vakavin vaihtoehto.
Kuusikielistä kitharaphonetta soitetaan joko sormin ja luikkarilla tai kokonaan nutella. Luikkari muistuttaa eräissä kitaransoittotyyleissä käytettävää slide-putkea tai metallitankoa. Kitaraphoneen yleisin viritys on paksuimmasta kielestä alkaen
D, G, D, G, B, D tai D, G, D, G, Cb, D.
Musiikin tuottamisen lisäksi kitharaphoneella voidaan havainnollistaa monia matemaattis-tieteellisiä ilmiöitä ja konsepteja käänteinen Fourier’n muunnos mukaan lukien.
Kiveä edelleen!